Kaikki alkoi siitä, että päätin muuttaa maatilalle. Pakkasin kimpsut ja kampsut, joita oli runsaasti. Houkuttelin Vilmaun kissankoppaan muutamalla muikulla ja iskin verkko-oven paikalleen pikavauhtia. Vilmau ryhtyi välittömästi rynkyttämään verkko-ovea ja minä lähdin hakemaan autoa portaiden eteen.

Palatessani hakemaan koiria, kissaa ja tavaroita, odotti tämmöinen näky:

untitled.png

Olen alusta asti sanonut, että Vilmau on Erittäin Kekseliäs ja Taitava Katti.

Siinä sitten houkuttelin, maanittelin ja lahjoin muikuilla, mutta kissa ei enää erehtynyt menemään lähellekään koppaa.

Lopulta pistin käsiini rukkaset, otin Vilmasta otteen ja työnsin sen koppaan. Tai yritin työntää. En osannut kuvitella, millainen voima pienellä kissalla voi olla, kun se rimpuilee ja pyristelee vastaan. En kerta kaikkiaan saanut sitä hetkeksikään kopan sisäpuolelle. Periksi oli annettava. (Ja tämä pakottaminen oli varmaan tulevaisuutta ajatellen suuri virhe.)

Niinpä sitten täytin Vilmaun ruokakupin kuivamuonalla ja vesikupin vedellä, lisäsin hiekkaa laatikkoon ja lähdin koirineni kohti kesäkotia tietäen, että muutaman päivän päästä olisi tultava katsomaan, miten katti pärjäilee. Vähän surullinenkin olin siitä, että seurallinen Mauku jäi yksin.

Maatilalla jatkuivat tutut puuhat, muun muassa reviiriään törkeästi laajentaneen paimenkoiran huhuilu (ensin iloisesti, sitten vihaisesti, lopulta tanner tömisten hihnan kanssa etsimään.) Tällä kertaa Suurläänin valloittaja oli Tuikku. Kolmannen katoamistempun kohdalla tulin jo epätoivoiseksi. Huhuilin, maanittelin, karjuin ja uhkaílin (tietäen, että kaksi jälikmmäistä ei ikinä tehoa Tuikkuun.) Kävelin tiellä ja ihmettelin. Palaillessani kotipihaan kuulin hätäistä haukuntaa ja kimeää uikutusta.

Paikansin sen halkoliiteriin. Olin sulkenut Tuikun huomaamattani liiteriin. Siinä sitten rupateltiin puolin ja toisin pitkät tovit. Tuikku selitti kaikilla erilaisilla äänillään tapahtumien kulkua, olin aistivinani pientä syytöstäkin äänessä. Minä pyytelin anteeksi.

Lenkilläkin kävimme. Ajoitimme lenkin kunnon sadekuuroon,  sellaiseen, etten muista milloin olisin sadetakki päällä kastunut yhtä perusteellisesti. Koiratkin saivat kunnon suihkun. Otin koirista märkäpukukuvan. Sitä ei nyt sitten tänne voi laittaa, sillä myös pokkari kastui niin perusteellisesti, että se zoomaili sisällä koko illan omia aikojaan aukkoa kiinni ja auki. Sitten loppui aukku.

Eilen palasimme kaupunkiin katsomaan maukua ja mummoa - sekä osallistumaan rally toko harjoituksiin.

Aika kolkko olo oli, kun sisälle rivariin astuessani huomasin, että kaikki huoneiden ovet (myös kylppärin) oli pantu kiinni. Meillä oli maanantaina käynyt luvallinen vierailija, joka oli huolellisesti sulkenut ovet.  Sydäntä kylmäsi, kun tiesin ettei Vilmau kahteen päivään ole päässyt sen praemmin syömään, juomaan kuin vessaankaa. Availin hädissäni ovia enkä vieläkään tiedä, minkä oven takaa kissa lopulta ilmaantui. Tällä kertaa syyttävää naukumista - ja minä pyytelemään anteeksi.

Vilmau on niin siivo kissa, että se oli kaksi päivää pidätellyt tarpeitaan. Talossa ei ollut yhtään kissan pissaa väärässä paikassa. Voi hyvänen aika sentään!

Susirajan lappalaisten järjestämissä rally toko harjoituksissa oli viiden kerran sarjasta vuorossa viimeinen. Tuikku oli juoksuiltaan ennättänyt osallistua kahdesti, Sanni kerran. Mie olin kerran kuunteluoppilaana ilman koiria. Viimeinen kerta ei ollutkaan mikä tahansa kerta, vaan (leikki)möllitokorallikisa. On muuten ensimmäinen kerta, kun minä osallistun mihinkään kokeeseen koirineni (näyttelyä lukuunottamatta.) Kuvat Satu Sorsa:

10383022_10204141294915507_8603589943011282547_n[1].jpg

Yllä puijottelemme Tuikun kanssa. (Se on kumma, että tuo käsi nousee väkisinkin kiristämään "hymyilevää" hihnaa, vaikka koira pysyy mukana muutenkin.)

10369232_10204141232353943_5947499261998517610_n[2].jpg

Jokaisessa kyltissä on ohjeet, mitä kyltillä tulee milloinkin tehdä. Liikkeen jälkeen on tarkoitus jatkaa välittömästi matkaa.

10363791_10204141295115512_2001058825893047944_n[1].jpg

Vauhdikkaalta näyttä, mutta tuomarin mukaan vähempikin vauhti riittäisi, jotta koira pysyisi mukana. (Itsestä tuntui, että tehdäkseni vauhdikkaan vaikutelman hössötin ja touhotin ihan turhaa,)

10177535_10204141234954008_5021239073319351654_n[1].jpg

Vasemmalakin puolella pitäisi osata seurata (toisin kuin tokossa.)

10306316_10204141295715527_3000664689678640581_n[1].jpg

Tässä Sanni odottaa lähtölupaa. Molemmat koirani olivat tukehtua innostukseensa. (Nakkimotivaatio, josta pitänee pikkuhiljaa hankkiutua eroon - tai ainakin opetella viivyttämään palkkiota.)

Lopuksi meidät palkittiin. Saimme jaetun kakkossijan (Tuikulla ja Sannilla suurin piirtein samanlainen suoritus. Miksiköhän? Olisikohan ohjaajasta kiinni...) Kaikki osallistujat palkittiin.

10367818_10204141224433745_7537993483889686084_n[1].jpg

Tässä ryhmäpotretissa oikealta voittaja Vippi (, joka on keskittynyt syömään ykköspalkintoa.) ohjaajansa Eijan kanssa. (Vippi osaa ihan oikeasti, on hilkkua vaille tokovalio), sitten kurssin vetäjä Piia, Tuikku ja Mörri ohjaajiensa kanssa. Mörri on vajaan vuoden ikäinen porokoira.

Satu, jota kiitämme kurssin järjestämisestä, ei ole kuvassa - sillä hän otti tämänkin kuvan - kuten myös kaikki edelliset. Kiitos, Satu!