Lumi tuli - ja meni. Molemmat koiruudet sukeltelivat ja piehtaroivat lumessa riemulla. Ehkä lapinkoiran geeneihin on kirjattu lumi niiden oikeana elementtinä. Nyt on siirrytty lumen valosta vesitihkuun ja mustaan maahan. Emännän lenkille lähdön kynnys on korkeimmillaan ja lenkit lyhyitä. Muukin harrastaminen on ollut vähissä. Periaate 'edes jotain pientä tottista joka päivä vaikka muutama minuutti' on rytissyt rikki. Taitaa olla viisainta antaa päivien lipua kunnes päästään talvipäivän seisaukseen. Minä huomaan jo heti seuraavana aamuna päivän pitenemisen.

Viime viikkojen tärkeimmät kuulumiset liittyvät Sannin terveystarkastuksiin ja sijoituskoira Hillan kyläilyyn. Sannin silmät peilattiin ja ovat edelleen o.k. Lisäksi se kävi Pompen testissä, joka osoitti, että siinä suhteessa koiruli on terve. Pompen tauti on aivan hiljattain sattumalta paljastunut etenevä sairaus, joka puhkeaa noin 7 kuukauden iässä ja johtaa melko nopeasti koiran kunnon huononemiseen ja kuolemaan. Taudin löysi Helsingin yliopistossa toimiva Lohen geenitutkimusryhmä analysoidessaan koirien verinäytteitä. Tauti on nimenomaan lappalaiskoirien (ruotsinlapinkoirien, suomenlapinkoirien, porokoirien) kiusa ja kasvattajapiirit ovat  tällä hetkellä hälytystilassa sen suhteen. Tautigeeni on resessiivinen eli koira voi olla myöskin kantaja vaikkei ole sairas. Aika moni kasvattaja onkin jo lyhyessä ajassa testauttanut koiransa ja lappalaiskoirayhdistys mitä imeisemmin tulee suosittamaan jalostukseen vain yhdistelmiä, joissa toinen koirista on terve, jos toinen on kantaja.

Lähetinpä myös lappalaiskoirien jalostusneuvontaan kyselyn Sannille katsomani sulhasen sopivuudesta. On vielä aikaa miettiä, jos tämä yhdistelmä ei täytyä jalostustoimikunnan vaatimuksia. Komea, luonnetestattu, hyvärakenteinen paimensukuinen uros on suunnitelmissa ja Sannin juoksu maaliskuussa mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.

Niin ja sitten Hilla-neidin vierailu. Hilla kävi alkuviikosta emäntänsä kanssa visiitillä. Hillahan on nyt reilut neljä kuukautta vanha tai nuori, miten vaan. Kasvanut ja kaunistunut edelleen tämä punaparkki ihku koirapentu. Se asuu maalla ja kulkee päivittäin pelloilla ja metsissä oman perheensä mukana. Emäntänsä käyttää sitä myös koirakoulussa ja kouluttaa muutenkin kaikkien nykytaiteen sääntöjen mukaan palkkaamalla vahvistamalla. Hienosti käyttäytyi tämä pennun rökäle. Minä vaan ihailen Paulan määrätietoista ja iloista koulutusasennetta.

Hilla tuntuu itsenäiseltä ja pelottomalta, mutta harkitsevalta pennulta. Kävelimme koirapuistot ja kadut eikä mikään vastaantullut asia saanut sitä hämmentymään. Eikä se myöskään arkaillut hetkeäkään Sannia tai Tuikkua, vaan leikki alkoi heti kun Tuikku oli alkuäreydestä selvinnyt. Siinä sitten vedettiin vauhdilla peräkanaa rivarin takapihalla, välillä mentiin piiloon koirankoppiin tai puutarhatuolien alle, kaivettiin multaa yhdessä ja erikseen.

Tuikku ei aluksi suhtautunut vieraaseen erityisen lempeästi. En aivan osannut murinasta päätellä, oliko  kyse agressiivisuudesta, oman reviirin varjelusta vai vain silkasta ylikierroksista, kun pitkästä aikaa tuli vieraita. Ylipäänsä Tuikku alkaa aikuistua eikä ole ihan se sama söpöliini kuin aiemmin.  Lähdimme sitten porukalla ensituimaan pienelle hihnalenkille, jonka aikana Tuikku ja Hilla saivat vähän kuonokontaktia. Kun alkuhöyryt oli päästetty, sujui näiden kahden kaveruksen leikki takapihalla. Sannikin yritti puskea mukaan, mutta kömpelömänä jäi kahden ohjuksen vauhdista. Seisoi taas maalivahtina paikallaan häntää huitoen.