Tuikku ja Sanni olivat pari yötä koirahoitolassa, kun emäntä käväisi Isolla Kirkolla. Mielellään menivät tuttuun paikkaan. Hakiessa Tuikusta näki, että ikävä oli ollut - niin paljon oli asiaa. Talosta ulos tultua Tuikku bongasi heti oman auton ja kiskoi minua sinne pontevasti, vaikka autoilu ei ole sen suurinta herkkua. Suukkoja satoi eikä juttu meinannut millään loppua. Sanni taas ei näyttänyt olevan moksiskaan parista päivästä ilman emäntää. Riemuissaan toki oli, kuten aina kotiutuessani, mutta ei tavallista enempää, sopeutuvainen koira.

Tänään aamutuimaan leikki Tuikku takapihalla päästäisen/hiiren vainajaksi. Varis huomasi herkkupalan. Siinä musta lintu ja musta koira leikkivät rosvoa ja poliisia. Tuikku oli jolkottelevinaan ovelle päin, mutta kääntyi yllättäen takaisin variksen lähestyessä kuollutta hiirtä ja varis puolestaan lennähti pakoon puun oksalle. Tämä jatkui pitkään. Välillä varis lehahti puusta toiseen miltei koiran ulottuvissa ja näytti siltä, että Tuikkukin kohta pyrähtää lentoon. Lopulta koira väsyi leikkiin ja varis sai pihvinsä.

Hetken perästä rantapolulla aamulenkillä meitä kohden kiisi (kiimainen?) miltei koirieni kokoinen rusakko. Seisoimme kummastuneena kolmisin hievahtamatta korvat höröllä kaikki kolme ja mietimme, tuleeko kolari (Tai ainakin minä mietin, koirien ajatuksia en osaa lukea). Vasta kun jänis miltei astui varpaillemme, älysi se kääntyä ja pinkaista pakoon. Sellaista on kevät.

Jännityskin tihentyy kevään edetessä, onhan Sannin ultraan vielä reilu viikko. Kovin tavallisesti koirani käyttäytyy, ruoka maittaa eikä käytöksestä voi muutenkaan päätellä, että olisi tiine. Ei pienintäkään vihjettä siihen suuntaan.