Kahden karvattoman koiran kanssa täällä nyt pentujen poistuttua elelen. Sanni ei eläessään ole noin täydellisesti karvojaan pudottanut. Vaaleanpunainen nahka vaan paistaa karvan raoista ja tuntuu, ettei vieläkään loppua pudottelulle näy. Tuikku on ollut yhtä perusteellinen kenties pelkästä sympatiasta. Vai ottiko keinoemona olo silläkin niin koville, että hormoonit heittivät härän pyllyä.

Hienot syyskuun kelit ovat saaneet minut aamuisin autoilemaan koirineni jo ennen töihin lähtöä. Ajelen muutaman kilometrin Pielisen yläjuoksulle mattolaiturin pieleen, jonka jälkeen käppäilemme rantapolkuja pitkin Utran saareen. Saari on kaupunkilenkkeilyyn siitä hyvä paikka, että siellä on pyöräily kielletty. Koirat saavat kulkea taluttimessa ristiin rastiin ja taluttimen toisessa päässä voin olla huoletta: polkupyörät eivät ilmesty tyhjästä taaksemme.

Utran saareen mennään puusiltoja pitkin kahden muun saaren kautta. Ensimmäisen sillan alla parveilee sorsia. Etenkin Tuikku katselee sillalta alas lähes tuskissaan. Ei se tuska ole kaukana Sanninkaan katseesta. Olisi niin mukava rynnätä perään. Saaressa istumme jollakin kolmesta laavusta syömässä eväät (minun evääni, joista pienet palat lopuksi retkikavereille.) Kuivia polttopuitakin olisi tarjolla. Näin meitä kaupunkilaisia lellitään.

Toinen kaupunkilenkkiemme lempipaikka on Utran harju. Eilen illalla kiipesimme taas harjun päälle ja pudottelimme samaa polkua kuin muutama viikko sitten, kun Samukin oli mukana. Alastulohan se ihmiselle on hankalampaa. Olen opettanut koirat pysymään alamäkeen taiteillessani takana kiskomatta. Jännästi ne sen osaavat, vaikka muuten kiskovat valjaissaan kuin härät. (Siivosti kävelyä yritetään harjoittaa enemmän pannan kanssa - vaihtelevalla menestyksellä.) Tajuavat kai jotenkin, että siinä on minun kohdallani tosi kyseessä.

"Maatilalle" olemme ennättäneet vain kerran ja silloinkin päiväseltään. Voi sitä vapauden riemua, päätöntä juoksemista ja painimista, urinaa ja lorinaa! Lokakuussa päästään toivottavasti vapauden valtakuntaan paremmalla ajalla.

Jokaikisestä pennusta on tullut kuulumisia, mikä on hirmuisen mukavaa. Lyytillä oli viimeisessä saamassani kuvassa toinen korva pyrähtänyt pystyyn, toinen vielä empi. Nooasta on tullut pystykorva. Tässä kuvassa Lyyti on vielä luppakorva:

 

kuva.JPG

Kuva Sinikka Pitkänen.

Ja tässä sitten Nooa-Pystykorva:

IMG_1184.JPGIMG_1225.JPG

Nooa on osoittautunut myös uimariksi (kenties vahingossa). Nooan kuvat Sanna Vuojolainen.

Samun kuva löytyy sen omasta blogista. Vinskin kuvan bongasin paimensukuisten lapinkoirien fb-sivulta. Oli yleisönä agilityharkoissa. Okasta olen kuullut kirjeitse. Kasvaa ja voi hyvin. On kuulemma melkoinen veijari, joka syö marjoja pensaista ja tappelee tattien kanssa.