Sunnuntai hurahti huomaamatta. Aamulla käväisin Joensuun raviradalla koiranäyttelyssä - ilman koiriani. Kovin oli tiivis tunnelma sisätiloissa. Hilla-hauveli pani taas parastaan ja sai punaisen nauhan (erinomainen rotunsa edustaja) ja arvioitiin sertin arvoiseksi (SA). Emäntänsä Paula esitti Hillansa hyvin kuten aina. Olin varustautunut kameran kanssa, mutta siinä tohinassa kuva jäi ottamatta, joten pistetään tähän Hillan ja oman ihmisensä kuva pentuajalta:

P1000433.JPG

Hilla on siis Nennikka Hilla Ruovssut, jonka ostin Petäjävedeltä Marjetta Siljanderilta Nennikka kennelistä toissa kesänä. Hilla sai sijoituskodin Paulan ja Mikon luota. Paulalle näyttelyt ovat harrastus, ja olen iloinen siitä, että Hilla pärjäilee hyvin, vaikken näitä paimensukuisia ole näyttelymenestyksen perusteella valinnutkaan.

Hilla sai taas tuomarilta (Paavo Mattila) kehut kaikesta muusta paitsi hännän kantoasennosta. Minusta se kantaa häntänsä hienosti, alhaalla eikä kippuralla selän päällä - kuten paimenkoiran kuuluukin. Mutta tuomari on tuomari ja miten sitä sanotaankaan - pulinat pois.

Täytyy seuraavan kerran tavatessamme päivittää Hillan kuva. Se on vahvaluustoinen, iloinen ja reipas juniorinarttu.

Näyttelyn jälkeen jatkoin Tuikun ja Sannin kanssa näyttelyharjoituksiin seurakoirien hallille.  Paimensukuisten oma Katselmus on taas tulossa - tällä kertaa Muurameen huhtikuun alussa. Se on hauska tapaaminen, joka ei ole lainkaan virallinen näyttely ja sinne aion suunnistaa. (Olisi mukava nähdä siellä Sannin pentujakin!)

Ajattelin, että vähän voisimme muistutella, miten käyttäydytään koirien ilmoilla ja näyttelykehässä. Niinhän siinä kävi, että seisominen oli tyystin unohtunut: kumpikin koirista katsoi minua kauniisti silmiin ja istahti pyllylleen, kun yritin saada seisomaan tuomarin edessä. Oikeasti sillä ei suurempaa väliä Katselmuksessa ole, sinne mennään lähinnä huvittelemaan ja tapaamaan toisia paimensukuisia - koiria ja ihmisiä, pilke silmäkulmassa ja pipo löysällä. Minulla ei ensimmäisessä katselmuksessa ollut mitään käsitystä koiran esittämisestä ja hauskaa oli. (Toisaalta seisomaan opettaminen on helppoa ja ehdimme mekin sen taas muistutella mieleen ennen Katselmusta.)

Harkkojen jälkeen suuntasimme Pyhäselän jäälle. Tarvoin moottorikelkan jälkiä ulapan suuntaan - koirat tietysti taas revittelivät ilosta ymmyrkäisinä. Jäällä oli myös näitä sellaisen "lakanapussin" kanssa surfaajia - en nyt muista lajin nimeä. Värikkäät, kauniit lakanapussit täyttyivät tuulessa. Sanni istui ihastelemaan näitä tuulipusseja korvat höröllä. Tuikun huomio kiinnittyi rannalla haukkuviin koiriin. -- Minä voitin tällä kertaa: Tuikku uskoi, ettei haukun perään saa lähteä.