Viidestä ikinä hankkimastani suomenlapinkoirasta neljä viimeistä ovat olleet paimensukuisia.Vaikka olen ollut "aatteelle uskollinen", olen koko ajan ollut hivenen epävarma suhtautumisessani rodun sisäiseen kahtiajakoon. Kerron nyt, miten minusta pikkuhiljaa on tullut "paimensukuisuskovainen", "Uskovaisuuteni" ei tarkoita uskollisuutta siinä mielessä etteikö laumastani voisi vielä löytyä suomenlapinkoira ilman "paimensukuinen" etuliitettä.
Jako meihin ja muihin, näihin ja noihin on monessa mielessä keinotekoinen. Oman tämänhetkisen käsitykseni mukaan:
- Paimensukuiset eivät ole sen terveempiä tai sairaampia kuin muut suomenlapinkoirat. (Sanotaan, että paimensukuisten omistajat tutkituttavat koiriaan hivenen enemmän kuin muut - mutta tätäkään en ole tarkistanut.)
- Paimennustaipumusta (ja sen puutetta) esiintyy suomenlapinkoirilla linjasta riippumatta eikä paimennusharrastus ole pelkästään paimensukuisten suosiossa. (Paimennusharrastuksen suosio näyttäisi suomenlapinkoirilla lisääntyneen. Pidän tärkeänä tämän työominaisuuden säilyttämistä.)
- Kahden linjan välillä selkeät ulkonäköerot ovat kaventuneet. Rotumääritelmääkin on vuosien varrella muutettu niin, että siihen mahtuvat jotkut paimensukuiselle "tyypilliset" piirteet. (Tosin tyypillistä paimensukuista ei ole olemassa..) Tuomarista riippuen näyttelyssä pärjäävät milloin "neliönmuotoiset koirat", milloin pitkärunkoisemmat otukset, milloin pörröturkkiset, milloin hieman makaavakarvaisemmat. (Eivätkähän kaikki paimensukuiset myöskään ole pitkärunkoisia.) Omista koiristani etenkin Paula Tarkkosen Hilla pärjäilee näyttelyissä.
Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran 10-vuotisjuhlakirjan mukaan seura perustettiin vuonna 1981. Osa alusta asti mukana olleista on aktiivisia edelleen.Jotkut heistä ovat varsinaisia tulisieluja, jollaisia jokainen yhdistys tarvitsee.
Mutukokemukseni mukaan rodun alkuvuosien jakolinjat ja kahinat rotumääritelmästä ja jalostusperiaatteista heijastuvat vieläkin suhteisiin kahden linjan kannattajien välillä. Paimenskuinen lapinkoirahan on suomenlapinkoira ja suomenlapinkoira taas rotuna kuuluu Lappalaiskoirat ry.hyn. Lappalaiskoirajärjestöllä on oma lehti Lapinkoira, jota seuraan mielenkkiinolla Paimensukuisten Seuran lehden Reviirin rinnalla. Käytän myös Lappalaiskoirat yhdistyksen jalostusneuvoja (tietoisena siitä, että siellä tiedetään vain ne sairaudet, jotka koirien omistajat/kasvattajat ovat sinne ilmoittaneet. Tiedossa olevien sairauksien puute ei tarkoita, etteikö sairauksia olisi. Piiloisia sairauksia on ainakin kahdenlaisia: ne, joita omistajakaan ei tiedä - ja ne, jotka omistaja tietää, mutta salaa.)
Lapinporokoira (nyt porokoira) ja lapinkoira (nyt suomenlapinkoira) erotettiin omiksi roduikseen aikanaan keinotekoisesti karvan pituuden perusteella. Porokoiriksi nimettiin lyhytkarvaiset. Samaan pitkäkarvaisten rekisteriin, johon Lapista otettiin pitkäkarvaisia paimentyökoiria, otettiin myös suomenpystykorva- karjalankarhukoira- ja samojedisukuisia koiria. Lapin alueelta. Tämä "lappilainen pystykorva" on tarinan mukaan se nykyinen valtavirta ja "saamelainen paimenkoira" tämä paimensukuisemme. (Näin kertoo Paimensukuisen Seuran 10-vuotis- juhlakirja). Paimensukuisen kannan puolustajat korostivat sitä, että on tunnettava rotuun otettavien koirien työkoiratausta (siis ainakin tausta vaikkei koira itse olisi ollut työkäytössä.Sanotaan, etteivät poromiehet parhaita koiriaan etelään antaneet.)
Seuran 10-vuotisjuhlakirjan mukaan voidaan (suomen)lapinkoirat jakaa 1) paimensukuisiin ja 2) risteytettyihin kantakoiriin. Paimensukuisiksi kantakoiriksi seura katsoi koiran, joka 1) itse on poropaimen tai todistettavasti sen suora jälkeläinen, 2) on tunnetun, pitkäaikaisen porotyöhön sopivan koiran kasvattajan kasvattama 3) kuuluu geeneiltään yhtenäiseen, tunnettuun paimenkoirasukuun, jossa on useita porotöissä käytettyjä jäseniä 4) ulkonäössä ei ole minkään muun rodun vaikutusta. Eihän tällainen kriteeristö aukoton ole. Ajatellaan nyt vaikka ulkonäköä. Silti arvostan ajatusta työkoirataustasta ja kytkennästä poronhoitoalueen käytännölliseen ja kulttuurishistorialliseen taustaan.
Ne sanat, jotka liitän paimensukuisten linjaan, ovat poropaimen, monimuotoisuus, suojeleminen ja säilyttäminen.Seuran 10-vuotisjuhlakirjassa on sykähdyttäviä kuvia paimensukuisten kantarkoirista. Luonnehtisinko niitä nyt vaikka samanlaisuudessaan erilaisiksi. Eroja on väreissä, koossa, rakenteessa ja ilmeessä - tyypissä kaiken kaikkiaan. Siitä huolimatta jokin yhteinen paimenkoiramainen tyyppileima niistä löytyy.
Eri puolilla Lappia työkoirakannat ovat olleet erilaisia. Tämän erilaisuuden säilyttäminen (ei siis samanlaisiksi jalostaminen) vetoaa minuun. Vaikka osa kantakoirasuvuista on sammunut, voi Katselmuksessa taas parin viikon päästä nähdä monimuotoisuuden kirjon - jonka soisin säilyvän. Haluan kunnioittaa paimensukuisten kasvattajien työtä ja olla mukana säilyttämässä moninaisuutta (mahdollisimman pienillä terveys-, luonne- ja rakenneriskeillä. Paimenkoiralla on oltava paimenkoiran luonne ja työhön sopiva rakenne - mutta mitä tahansa ei voi säilyttää muun terveyden kustannuksella.)
Ajatus on vahvistunut tutustuessani muihin nk. maatiaisrotuihin ja -lajeihin. Maatiainen www.maatiainen.fi on aatteellinen yhdistys, jonka tarkoituksena on säilyttää vanhat viljely- ja koristekasvit, alkuperäiset kotieläinrodut, kulttuurimaisemat ja luonnon monimuotoisuus. Tämä on siis arvovalinta, joka ei ole suoraan johdettavissa jostakin "puhtaasta". Mitään puhdasta alkuperää näillä asioilla ei ole. Sen sijaan niillä on pitkä kulttuurihistoria ja ne ovat muotoutuneet maalaisjärkisten ihmisten kehittäessä vuosikymmenien kuluessa ympäristöönsä sopeutuvia, tehtäväänsä sopivia kasveja ja kotieläimiä. Paimenskuista lapinkoiraa ei siis ensisijaisesti jalosteta vaan suojellaan ja säilytetään kaikessa monimuotoisuudessaan luottaen menneiden sukupolvien kokemukseen ja tietoon.
Vähän hassua: se oli porsas, joka minulle tämän filosofian avasi. Kun jokin laji kuolee sukupuuttoon, sitä ei yksinkertaisesti enää ole. Näin on käynyt suomalaiselle maatiaissialle. Säilyneitä "alkuperäisrotuja" ja - kantoja ovat suomenhevonen, länsisuomenkarja, kyyttö eli itäsuomenkarja, lapinlehmä eli pohjoissuomenkarja, suomenvuohi, poro, pohjolan tumma mehiläinen, maatiaiskana ja suomalaiset koirarodut (suomenpystykorva, suomenkarhukoira, suomenajokoira, lapinporokoira ja suomenlapinkoira - jossa erillisenä kantana paimensukuinen.(Suomenlapinkoira lasketaan käsittääkseni rotuna maatiaisiin vaikka vuoden maatiaiseläimeksi aikanaan valittiin sen paimensukuinen linja.)
"Alkuperäinen" on lainausmerkeissä, sillä mitään alkuperäistä tuskin on olemassa. Ihminen on omilla asuinsijoillaan ja kulloisiinkin tarpeisiinsa tehnyt valintoja, joiden vuoksi meillä on nämä säilyttämisen arvoiset maatiaiset. Ne ovat osa kulttuurihistoriaa. Paimensukuisen linjan tai tarkemmin eri kantakoirista polveutuvien paimensukuisiksi nimettyjen linjojen vaaliminen on tärkeää monimuotoisuuden kannalta. Toisaalta monimuotoisuuteen kuuluu myös se "toinen linja", jonka edustajat eivät suinkaan ole yhdestä puusta veistettyjä nekään. Monien koirien taustalta sitä paitsi löytyy paimensukuisia. Toisin päin ei löydy: paimensukuisten kasvatus perustuu juuri siihen, ettei linjaa sekoiteta rodun muihin koiriin. Tätä ideaa olen uskollisesti noudattanut.
Ensimmäinen suomenlapinkoirani Tyyne ei ollut paimensukuinen, mutta nyt asiaa jonkun verran tuntevana tunnistan sen taustalla myös paimensukuisia. Mistä lie Tyyne ominaisuutensa perinyt - hieno koira se oli. Tyyne muistuttaa minua siitä, että arvottava jako on turha. Suomenlapinkoira on hieno rotu.Paimensukuinen on sen säilyttämisen arvoinen "haara".
P.s. Vinosti hymyillen: Mitäpä säilyttää säilyttäjä, joka ei onnistu saamaan koiriaan tiineeksi? Voin säilyttää ainakin idean ja tarinan.
P.s. Alkuun lisäämäni kuva on Arto Rantosen kotikylästä Kambodzean maaseudulta. Paikallinen maatiaissika on siellä voimissaan. Jos on katsonut paimensukuisten pentueita, joissa värikirjo läisikineen, kuvioineen ja selvine merkkiväreineen voi olla iso (monimuotoinen), huomannee yhtäläisyyden tähän maailman toisella kolkalla köllöttävään maatiaseläimeen.
Kommentit