Muhulla olemme, omalla autolla tulimme. Perille pääsimme - vaikka Helsingin ja Tallinnan läpi ajaminen jännitti etukäteen maalaismuoria.

Tuikku kävi pissalla illalla ennen laivan lähtöä Katajanokalla. Seuraavan kerran sitten vasta aamulla matkalla Tallinnasta Muhulle. Tepastelimme Tuikun kanssa pätkän kylätietä - ja herätimme kaikki kylän koirat. Samalla varmaan muutkin kyläläiset. Jonkinlainen "kurikoer" (suomeksi vahtikoira) pitää maalla kovaäänistä vahtia miltei joka talon pihassa.

Tämä herrakoira tuli aamusella tervehtimään Tuikkua majapaikkamme pihaan. 

Oli ilmeisesti katkaissut riimunsa ja loukannutkin itsensä.

Karulta tuntui, kun en osannut tehdä asialle mitään. (Suomessa olisin oikopäätä soittanut paikallisradioon sekä lähimmälle koiratarhalle ja laittanut fb-viestin kiertämään.)

Karkulainen seurasi meitä koko aamulenkin ajan, välillä kulki ihan vierelläkin - mutta niin lähelle ei tullut, että kiinni olisi 

saanut.

Jäi vähän valju olo. - Muuten on ollut mukavaa.

Tuikku on aivan lyömätön hiirikoira. Se nukkuu keittiössä koiranunta ja säntää valppaana ylös aina, kun nurkassa rapsahtaa. Hiiriveijareilla on kolkot ajat.

Huomenna täytyy etsiä eläinlääkäri todistamaan nimikirjoituksellaan, että Tuikku on saanut ekinokokkilääkityksen lääkärin silmien alla. Muuten ei ole Suomeen takaisin menemistä. (Tosin eivät taida kovin ahkerasti asiaa rajalla valvoa.) 

P.s. Ennen matkaa meillä kävi sympaattinen vieras, Niki:

Minulla on snautseripojille aivan erityinen paikka sydämessäni sillä ensimmäinen oma koirani yli viisikymmentä vuotta sitten oli  Emppu (virallisesti Enos), pippurin ja suolan värinen snautseriuros.  Tuikun sydämessä ei Nikille näyttänyt olevan tilaa - hampaat näkyvät harvinaisen selvästi (ja hymystä ei ole kyse):

alle lähtöä