Lueskelen paimensukuisen historian vanhoja juttuja uusin silmin. Kolilla asuva Kirsti Hassinen (ent. Lilja) Pilvipolun kennelistä kertoi aiheesta aikanaan Koiramme-lehdessä. Teksti löytyy nyt  Kirstin blogista. Lyhyt on vuosisatoja vanhojen lappalaiskoirien kennelhistoria. Se alkaa 1940-luvulla ja ennen vuotta 1959 oli vain yksi ulkomuodoltaan vaihteleva maatiaiskoira. Kannassa esiintyi "lyhyttä ja pitkää karvaa, riippuvia korvanpäitä, pitkää runkoa, joka sai koirat näyttämään "matalilta" ja alhaalla kannettua suoraa häntää."

Suomenlapinkoiran kennelhistoria on sitten vieläkin lyhyempi. Ja paimensukuisten linjojen historia alkaa vasta 1980-luvulta.

http://maatiaismuori.fi/kirstin_kirjoituksia/porokoirantarina.htm

Kirstin tulkinnan mukaan erilaiset käsitykset siitä, mihin suuntaan suomenlapinkoiran ulkomuotoa tulisi viedä, olivat painava syy paimensukuisten koirien erottamiseen omiksi linjoikseen. "Linjaerossa" oli siis kyse ulkomuodosta, mutta myös juurista ja käyttötarkoituksesta. Paimensukuiskasvattajat tavoittelivat paimenkoiramaisuutta: "pitkähkö runko, voimakkaat kulmaukset, viistot etukämmenet, matala-asentoinen häntä." Haluttiin säilyttää kaikki kannassa esiintyvät värit, kannukset, taittokorvat.  Korostettiin ulkomuodon monimuotoisuutta. Lisäksi kantakoirat paikannettiin tunturilappiin ja sukuihin, joissa oli käyttökoiria. 

Porotöissä käytetään edelleen jonkun verran koiria. Niistä monet ovat poromiesten omia kasvatteja, usein rekisteröimättömiä. Kennelroduista eniten on lapinporokoiria, jokunen suomenlapinkoira ja paimensukuinen lapinkoira. On myös muita paimenkoirarotuja.

Tätä historiaa peratessa olen pikkuhiljaa itse taipunut ajattelemaan, että haluan omissa koirissani säilyttää paimennustaipumusta vaikkeivät koirat ehkä koskaan porotöihin pääse. Mahdotonta se ei olisi, sillä Tuikun veli on porotöissä ja Tuikku itse on kerännyt kehuja muutamissa lammaspaimennuksissamme. Myös kaksi sen pentua, Sumu ja Piko, ovat jo osoittaneet säilöneensä paimennustaipumuksen. 

P.s. Kävin haastattelemassa Kirstiä ihan muussa asiassa. Tällä hetkellä hänellä on kotona kaksi porokoiraa, toinen rekisterissä ja toinen rekisteröimätän.  Tässä kuva toisesta:

IMG_20170511_234555_147_resized%20%281%2

Saanko esitellä: Näkkälän Unna. Pentu, jonka Kirsti kävi hakemassa Lapista - ja joka hiljattain otettiin rotuun. Taas mietin, ettei porokoiran ja suomenlapinkoiran ulkonäköero aina ole järin suuri. Unnan veli Rannu otettiin myös porokoirarotuun. Se on pitkäkarvainen koira, jonka voisin kuvitella sopivan myös rotuunotetuksi suomenlapinkoiriin ja edelleen paimensukuisiin.  Ei sitäpaitsi ole ollut tavatonta, että samasta pentueesta on otettu yksi pentu porokoiriin, ja toinen lapinkoiriin. 

Ja loppuun vielä linnki Tuire Kaimion kolumniin, joka valaisee konkreettisesti sitä, miten paikallisista koirakannoista on päädytty rotukoiriin.

http://yle.fi/uutiset/3-9607571