Muistan valtavan, monta viikkoa jatkuneen helteen ennen juhannusta ja vielä juhannuksen jälkeenkin. Ja muistan valtavan jännitykseni - enhän koskaan ollut edes sivusta todistanut koiranpentujen syntymää. Nyt sitten tulossa olisi juhannuspennut!  

Vesilintupoikue  on ainutlaatuinen, minulle. Jännitys, huoli, ilo ja  riemu vaihtelivat alkuviikkoina. Helle jatkui, mutta Sannin lämpö ei laskenut. Eläinlääkärissä ei löydetty kohdusta mitään ylimääräistä, mutta kohtu ei ollut supistunut normaalisti ja Sanni sai antibiottikuurin. Pikku-Ukkolla oli jonkinlainen refluksi-reaktio eikä sen paino alkanut nousta. Kaikki sairaudet kävin senkin kohdalla mielessä läpi. Huolestuin milloin mistäkin ja taisin jonkun asian takia soitella päivystykseen keskellä yötä herättäen päivystävän eläinlääkärin. Siltikin päällimmäisenä oli ihastus ja ihmettely. Istuin pentulaatikossa ja katselin, kun pennut kasvoivat silmissä kunnes siirtyivät  pihalle riekkumaan lähes koko päiväksi. Kaivoivat kuopppia, kaivautuivat pienimpiin löytämiinsä kolohin - joihin en osannut kuvitella niiden edes mahtuvan. Keikkuivat tuoleilla, ajoivat toisiaan takaa, harjoittelivat  keskenään kaikenlaista koiruuteen kuuluvaa.

Nyt siitä on jo kahdeksan vuotta. PIkku-Ukosta kasvoi komea aikuinen koira. Se olikin Nöpö, Nooa, joka lähti ensimmäisenä vajaa vuosi sitten tuonilmaisiin. Nooan lailla pentueen isä Viksu juoksee enää vain muistoissa. 

Kahden pennun perheeltä sain tuoreen 8-vuotispäiväkuvan. Tässä Lyyti, Soutajan Silkkiuikku, tänä aamuna kuvattuna,

Ja tässä Vinski, Soutajan Mustakurkkumurri, aamulla laiturilla.

Vielä Matin lähettämät terveiset vesilintupoikueen emältä Sannilta, joka herätettiin kesken unia lempipaikastaan pihalta, jossa se makaa vanhojen tapojensa mukaan kaivamansa multakuopan viileydessä. 

Matti kirjoittaa: "Sanni uudessa mielipaikassaan, varjossa aidan alla jossa ehkä tuulee enemmän

kuin kuopassa puun alla ja itikat ei syö ihan niin paljoa

kävin herättämässä niin on nyt vähän unisen näköinen

siitä ohi kulkee ihmisiä ja koiria ja Sanni katselee ja kuuntelee
orapihlaja-aidan välistä niitä (mitä nyt kuulee), mutta näin kuumina
päivinä vain lojuu ja kuorsaa

joskus joku koira kiinnostuu että mikäs täällä aidan toisella puolella
on mutta nyt kuumina päivinä Sanni ei jaksa innostua".

---

Vaikka  minulla kasvattajana nykyisin onkin jo hiukka enemmän kokemusta, edelleen joka pentueen kohdalla jännitän ja edelleen huolestun. Ehkä ihan pikkuriikkisen vähemmän - noh, ehkäpä yhtä paljon. Ja päällimmäisenähän on lopulta aina mukavat muistot. Ihana ja kultainen vesilintupoikue!