Muutama päivä sitten en tiennyt oikeastaan mitään lammaspaimennuksesta yleensä ja erityisesti koiran kanssa, mutta alkuviikon lammaspaimennusleirillä Kuttukuussa opin yhtä ja toista. Sinikka Kumpusalmi-Kankkunen tulkkasi supertaitavasti Tuikun paimennuskäyttäytymistä. Paljon opin myös muilta ohjaajilta sekä kokeneemmilta leiriläisiltä (ja heidän koiriltaan) sekä lampailta.

Lähdimme lopulta matkaan Tuikun kanssa ja Sanni jätettiin hoitopaikkaan. Alunperin oli tarkoitus paimentaa ensisijassa Sannin kanssa, sehän on osoittanut jonkinlaisia paimennustaipumuksia ja intoa jo aiemmin. Koska tulossa oli kuumat kelit enkä tiennyt millaiset olosuhteet Kuttukuussa on, jätin Sannin lopulta pois matkasta vaikka hyvin tiedän, ettei tässä tiineyden vaiheessa tarvitse vielä liikoja varoa. Kuumaa oli joten mielestäni ratkaisu oli onnistunut. Sanni sai siis rauhassa paapoa vatsaansa.

Ajelimme Tuikun kanssa Vehmersalmelle Kuttukuuhun yhä mutkaisemmiksi ja mäkisemmiksi muuttuneita sorateitä. Heti kättelyssä vapaana juoksentelevat maatiaiskanat ja -kukot saivat Tuikun pään pyörryksiin. (Ajattelin tietysti, että tämmöistäkö tämä tulee olemaan.) Kun sitten minipossu alkoi hieroa tuttavuutta oikein tosissaan, olimme ällikällä lyötyjä. (Possu oli tulossa kiimaan ja se oli röh röh röyhkeän kiinnostunut meistä naisista - jopa niin, että sai lopulta Sinikalta lähestymiskiellon eli teljettiin sisälle.) Määkinää, haukuntaa, kotkotusta, honk honk ankkojen honotusta sekä luonnon lintujen luritusta - siinäpä äänimaisemaa.

Aitauksessa oli paimennuskoulutukset täydessä käynnissä. Kuttkuussa käy ihmisiä paimenessa myös vakituisilla iltavuoroilla hyvinkin kaukaa. Ihmisiä tuli ja meni. Löysimme takatalon, jonne meidän oli tarkoitus majoittua. Muitakin koirakoita oli jo saapunut: ihmisnaisia ja mudeja, porokoiria, seropeja - kaikkia rotuja en edes tunnistanut enkä vieläkään muista. Tuikku oli ainoa suomenlapinkoira joukossa. Erityismaininnan ansaitsevat Peetu ja Sammu - 2- ja 4-vuotiaat ihmisveljekset Savukoskelta. He olivat siellä poromiesäitinsä ja kahden porokoiran kanssa. Ihanat pojat! Heidän jälkeensä ei Tuikkukaan enää arastele lapsia. Aivan viimeinen muistikuva leiriltä on Sammu takatalon portailla käsiohjaamassa minun peruutuksiani.

Ensimmäinen ilta meni majoittuessa ja jutellessa. Seuraavana aamuna Tuikku pääsikin sitten metsäpaimeneen. Sinikalla on yhtenä paimenkoulun ideana mallioppiminen kokeneilta koirilta. Niinpä Tuikku pääsi jo lampolaan muiden koirien kanssa hakemaan laumaa. Sinne se säntäsi hetikohta ja hetken perästä kuului Sinikan huuto: Tämä koira on HYVÄ! (Olin arvellut, että Tuikku arastelee isoa määkivää lammaskatrasta, mutta mitä vielä.)

Kahtena päivänä saimme sitten olla mukana metsäpaimennuksessa. Eli lampaat ohjattiin lampolasta lähimetsään syömään. Mukana oli useampi pässikin sekä muutama musta kaksiviikkoinen karitsa. Ja mitä teki Tuikku: osin tarkkaili kokeneita koiria, osin veti varmaan luonto tikanpojan puuhun. Se oppi koko ajan uusia asioita: sopivaa pakottamista, laumasta irronneen lampaan pökkimistä nätisti takaisin laumaan, haukkuen (ei räksyttäen) paimentamista, takatilojen tarkastamista (ettei kukaan ole jäänyt laumasta.) Se käyttäytyi rauhallisesti ja harkiten. Toisena päivänä myös Sinikka oli mukana, kehui ja kannusti (vähän painostikin) koiraa ja tulkitsi minulle sen käyttäytymistä. Sen luonteesta totesi, että on riittävän luja - haastoi jo loppuvaiheessa pässinkin.

Kävimme kokeilemassa myös varikkolampailla - siis aitauksessa, jossa harjoitellaan lauman liikuttamista ja paimensauvan käyttöä. Mitään suurta intoa Tuikku ei näyttänyt, mutta ilmeisesti suurin piirtein teki sen mitä odotettiin - painosti vedätettyjä lampaita sopivalla etäisyydellä. Ohjaaja Sari Judin sanoi, että se tietää kyllä, mitä tekee.

Paljon koimme molemmat, koira ja minä.Alkuhämmästyken jälkeen Tuikku jätti kanat rauhaan, ei ollut niitä huomaavinaan - siitä tuli hyvin käyttäytyvä maatalon koira. MInulla raksuttaa varmaan vielä pitkään kaikki kokemani ja uusia oivalluksia syntyy. (Luulen että samoin on Tuikun laita, vaikken sen ajatuksia osaakaan lukea.) Toki tiedän, että tullakseen hyväksi paimeneksi koira tarvitsee paljon oikeita töitä, toistoja, toistoja toistoja - sekä lampaita ja lammaspaimennusta taitavan ohjaajan. Sellainen koirakkohan me emme ole. Luulenpa silti, että tämä ei jäänyt viimeiseksi käynniksi Kuttukuussa. Ja tulevaisuudessa otamme myös Sannin mukaan.

Olen pikkuhiljaa lisännyt Sannin ruokintaan raejuustoa, kananmunaa ja vähärasvaista jauhelihaa sekä samalla vähentänyt papuja. Tänään tulee viisi viikkoa tiineyttä täyteen ja lähden tästä katselemaan kantavalle nartulle sopivaa ruokaa - luultavasti sellaista, jota sitten myöhemmin syötetään myös pennuille. Ryhdyn totuttelemaan Sannia siihen pikkuhiljaa.