DSC_0004.jpg

Ikkunasta otetussa kuvassa Sanni torkkuu lempipaikallaan. Vain yösilmät valvovat. Tämä vanha kelmi on pysynyt pihassa kivasti koko kesän, joten vapausasteet ovat lisääntyneet. Eilen illalla sitten - ukkosen mylviessä - lähdin kutsumaan sisälle. Tyhjää huutelin, koiraa ei missään. Jostakin lehmien laitumen suunnasta kuului tuttu haukku. Tuikku katsoi minua ja minä Tuikkua: "Olisihan pitänyt arvata". Vetäisin kumpisaattaat jalkoihini,  ja lähdin yöpuku päällä lampsimaan pihatietä pitkin Sannin nimeä karjahdellen.  Sieltä sitten pölähti meidän seniori häntä heiluen kovalla vauhdilla. (Tämä kova vauhti kuuluu kuvioon. Ensin saatetaan viivytellä ja sulkea korvat kutsulta. Sitten, kun suvaitaan, lähdetään lampsimaan huutoa kohti - ja näköetäisyydellä vaihdetaan nopeusvaihde niin kuin oltaisiin salamana reagoitu kutsuun.)

Toinen kelmeily liittyy kanoihin. Kun kanat, Sanni ja minä olemme pihalla, pidän Sannia silmällä ja pyydän pysymään näköetäisyydelläni. Siinä se sitten pyörii ja liehittelee - mutta ei pysty peittämään sitä, että koko ajan pyrkii tarkkailemaan, missä kanat menevät. Yrittää myös kierrellen ja kaarrellen pikku hiljaa hävitä näkökentästäni. Suunta on ihan selvä. Tämä on sitä suomenlapinkoiralle tyypillistä kieroutta. (Ovat kieroja kuin savolaiset. Näin puoliksi savolaisena uskallan käyttää ko. vertausta.) Tosin tyypillinen ei ole kaikille tyypillistä sillä esimerkiksi Tuikku on toista maata. Sitä on paljon helpompi lukea kuin Sannia. Olisiko pohojalaista suoruutta sitten? (Ainakin se on Pohjanmaalta kotoisin).